Tänään on paistanut aurinko todella herttaisesti sisään olohuoneen ikkunasta. Siinä on ollut hyvä lukea tenttiin ja haaveilla tulevaisuudesta. Kävin nopsaan kävelyllä ja kirjastossa lainaamassa kasan leffoja. Pakkanen nipisteli poskia ja nenänpäätä, annoin auringon helliä ja yritin olla murehtimatta.

Kyllähän minä tiesin, että ei ruskeat silmät minuun ota yhteyttä kun tuli samalle paikkakunnalle. Silti sattui. Mutta en alennu itkemään hänen peräänsä. Se mitä on tapahtunut, on ohi. Eikä auta murehtia. Meillä olisi voinut olla kivaa ja hienoa yhdessä, olisimme voineet saada kaikki ne asiat, joita molemmat kaipasivat niin kovasti. Pysyvyyttä toisen ihmisen muodossa, mutta niin ei vain käynyt.

Kevät tulee pikkuhiljaa, mieli piristyy sitä mukaan, valmistuminen on päivä päivältä lähempänä. Olen aikuinen, olen vahva ja kaunis.