Miltä musta tuntuu?

 

Vietin viikonlopun pitkästä aikaa äidin kanssa. Älkää ymmärtäkö väärin, rakastan ja ihailen häntä yli kaiken, mutta tätä tämä tulee aina olemaan? Näen itseni viettämässä viikonloppuja äidin kanssa kolmen, kuuden, kymmenen ja kahdenkymmenen vuoden päästä. En tietenkään jokaista viikonloppua vaan sanotaan vaikka joka kolmannen, muut viikonloput vietän yksin.

 

Kuka pakottaa?

 

Ei kukaan. Siinähän se. Minä pakotan itseni. Jos en ole äitini kanssa, olen totaalisen yksin.  Minulla ei ole miestä (ja näillä näkymin en tule sellaista nappaamaankaan; etsin liikaa) eikä minulla ole ystäviä (tänään sain kuulla ihmiseltä, jonka luulin olevan ystäväni, että eihän me ollakaan ystäviä). .

Miksi näin negatiivinen asenne?

 

Ei tämä ole negatiivisuutta. vaan realistisuutta. ja entä sitten vaikka olisinki pessimistinen. En ainakaan pety. Kaikki muut on plussaa ja iloista yllätystä. Kukaan ei varmaan pysty käsittämään miten pahalta tuntuu, kun näyttää että tässä maailmassa ei ole ketään joka jakaisi arjen ja kulkisi rinnalla.

 

Ja edelleen painotan sitä, että rakastan äitiä ja hänen kanssaan vietetty aika ei todellakaan ole minkäänlainen rangaistus.