Olen aina ollut kova murehtimaan asioita, joihin en voi itse vaikuttaa. Jotkut kutsuvat sitä empatiaksi muita ja maailmaa kohtaan, jotkut turhaksi nipottamiseksi. Niin tai näin, murehdin itseni vaikka eksyksiin maailmalle.

Tämän hetken murheet ovat..

työt. Valmistuneena työelämä häämöttää nenän edessä, mutta töitä ei löydy. Hinku sinne olisi kova, mutta ovet ovat vielä kiinni. Seuraavan kahden viikon aikana elämäni tulee mullistumaan suuresti. Edessä on joko muutto Jyväskylään tammikuun lopussa ja auton osto. En ole ikinä käynyt ko. paikassa, saati että tuntisin sieltä ketään. Se pelottaa.

Toinen vaihtoehto on muutto 260 kilometrin päähän, niin ja se auto pitää ostaa myös. En osaa ostaa autoa. Enkä oikeastaan edes haluaisi tätä työtä, mutta jotain on pakko saada.

Kolmas vaihtoehto on muutto nopealla aikataululla, eli huomenna kämpän irtisanominen ja äidin nurkkiin muuttaminen, koska paskaduunit alkavat 1.12. En ole kouluttautunut hommiin, eikä se ole unelmatyötä, mutta ainakin on jotain.

Neljäntenä vaihtoehtona olisi unelmatyö PK-seudulla vuodeksi eteenpäin. Muuttaa saisin rauhassa vasta tammikuun lopussa ja töitäkin ehtisin tehdä siinä välissä, kerätä rahaa jne. Auto pitäisi ostaa, mutta jotenkin se ei tunnu tässä vaihtoehdossa niin pelottavalta.

Miksi siis murehdin ? Koska en ole asunut ikinä näin kaukana perheestäni, ihan yksin. Ei kämppää ei poikaystävää, niinkuin lauletaan. Ei ole ketään joka puristaa kädestä ja sanoo, että hei, kaikki menee ihan hyvin, kenelle soitan, kun tämä suunniteltu autoni hajoaa ? Kun tiedän, että isi ei pääse auttamaan saman päivän aikana. Kun en tunne ketään, en tiedä missä on kirjasto tai lenkkipolut. Samassa mietin, pärjäsinhän minä täälläkin, opiskelukaupungissa, jossa en ollut ennen käynyt. Löysin lenkkimaastot, kirjaston ja ruokakaupat...

Musta tulee aikuinen, enkä yhtään tiedä tykkäänkö siitä..

p.s. mihinkään näistä työpaikoista ei ole hakuaika loppunut, eikä minua myöskään ole edes kutsuttu haastatteluun.